Luojan kiitos on perjantai

Tämä viikko on mennyt ihan sumussa. En oikein tiedä onko aika kulunut nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että viime viikonlopusta on ikuisuus, toisaalta taas ihmettelen miten nyt jo jälleen on perjantai. Olen kyllä superiloinen, että on perjantai. Alan olla kuolemanväsynyt. Mun tekisi mieli joka välissä sulkea silmät ja torkahtaa hetkeksi.
    On täällä oikeastikin koko ajan ihan sumuista, heh.

Lapsille koulun alku on ollut myös väsyttävää ja stressaavaa, sen huomaa käytöksestä. Mä olen saanut pistää kaikkeni peliin, että saisin noi kauhukakarat kuriin. I:n kanssa testasin keskiviikkona kaikkea mahdollista, jotta saisin sen lopettamaan huutamisen. Mä yritin puhua järkevästi, puhua rauhallisesti, uhkailla, lahjoa, käydä haukkaamassa happea, ignoorata, keksiä jotain aktiviteettia, olla itse iloinen, olla vihainen.... Eikä mikään tehonnut. Lopulta I:n raivari nousi siihen pisteeseen, että vein sen jäähylle. Kyllä se lopulta hiljeni ja anteeksipyyntö tuli, mutta mulla oli vaikeuksia pitää itse positiivista ilmapiiriä loppupäivä yllä.

Se on muutenkin mulle ehkä kaikkein vaikeinta näiden pienten lasten kanssa. Pitää itse koko ajan pää kylmänä ja "unohtaa" kaikki tappelut heti kun ne on käsitelty. Ainakin vanhemman kohdalla. Jos toinen on aukonut päätään tunti tolkulla ja vaikka anteeksi pyytääkin, niin ei mulla ihan hirveästi olisi fiiliksiä leikkiä taas iloisesti. Pakko vaan vääntää se hymy huulille ja jatkaa eteenpäin.

Myös E on ollut ihan mahdoton eli itkua ja huutoa on tässä talossa riittänyt. Ei nämä muutenkaan ole mitenkään helppoja lapsia. Välillä menettelee, mutta melko... uhmaikäisiä. Mä en tiedä kopioko toi kuusivuotias siskoaan vai onko sille jäänyt joku pysyvä uhmaikä päälle. Eilen kun hain tytöt puoliltapäivin syömään, alkoi E kenkkuilla autossa. Mä käskin sitä istumaan paikallaan ja sanoin ettei se saa kiskoa siskoaan hiuksista tai läpsiä sitä. E alkoi huutamaan sitten mulle. Uhkaili muunmuassa että kertoo koko koululle, että heidän nounou (lastenvahti) on ilkeä, että sitten kukaan muu aupairi ei halua olla enää mun kaveri. Mä totesin vaan, että senkus, mutta toisia ei lyödä.

Mutta looking on the bright side, palkka tuli vihdoin tällä viikolla ja Annecy kutsuu taas huomenna. Löysin lähiostarista halvalla konssit, joista olen pitkään haaveillut (tai no ei ne halvat ole, mutta halvemmat kuin suomessa). Mä voisin lahjoa itseäni tämän raskaan viikon jäljiltä ja hurauttaa tänäiltana ostamaan ne.