Supercalifragilisticexpialidocious

Mun arki rullailee täällä eteenpäin aika tasapaksuna. Viime viikon sain ottaa vielä melko rennosti, koska hostäiti oli lomalla. Satunnaisesti pitkin päivää olin lapsenvahtina tai lähdin tyttöjen ja äidin mukana puistoilemaan, mutta muuten sain palloilla rauhassa. Eilenkin lapset lähtivät puolen päivän aikoihin isovanhempien kanssa eläintarhaan, joten sain rauhassa jäädä loppupäiväksi kotiin siivoilemaan. Tänään olen ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisten viikkojen ollut aamusta iltaan töissä. Päivä meni kamalan hitaasti, tosin leppoisasti. Silloin heinäkuussa päivät menivät nopeasti, mutta varsinkin aamut ja ruoka-ajat olivat usein melkoista tappelua. Huutoa ja parkua riitti. Tänään ei yhtäkään itkuun johtavaa riitaa. Olen vähän hämilläni.

Muutenkaan en oikein uskalla avoimesti iloita kuinka helposti lasten kanssa on alkanut päivät rullata. Musta tuntuu, että I on alkanut päästää mua lähelleen ja tottelee. Se pesee hampaat kun käsken, pukee kun käsken ja päiväunille meno on helppo juttu. Ruokapöydässäkin saan istua sen vieressä ja tarvittaessa syöttää ilman suurempia ruikutuksia. Eilen aamulla taas jouduin ensimmäistä kertaa herättämään tytöt niin, että vanhemmat eivät enää olleet kotona. Minä ja mun hostvanhemmat oltiin odotettu melkoista itkua, mutta ei. Kiltisti herättiin ja taaperettiin käsi kädessä sekä tukka pystyssä alakertaan. Tänä aamuna hostäiti tuli sanomaan mulle, että I on herännyt ja hän haluaakin minut. Olin ihan, että ohhoh mistäs nyt tuulee. Siellä mua sitten odotteli uninen tyttö vaipat jalassa ja niin lähti tämä päivä käyntiin. Mua siis vähän hämmentää miten helpoksi kaikki on muuttumassa, sitten viime kerran kun olin kunnolla töissä. Tosin nyt kun sanoin asiasta ääneen, odottaa mua huomenaamuna taas joku sotatanner.

Mä myös puhuin hostisäni kanssa vähän mun tunnelmista ja ajatuksista ja saatiin aika paljon asioita selvitettyä. Niin hassulta kun se kuulostaakin, myös mun hostäiti on ollut ihan kuin toinen ihminen heti kun sen lomat loppuivat. Mulla on ollut mukavaa. Ei täydellistä, mutta mukavaa. Kai mä alan osittain myös hyväksyä, että ei kenenkään aupairvuosi ole täydellinen. Kaikkein eniten mun mielialan kohentumiseen on kuitenkin vaikuttanut kaverien kanssa hengailu. Perjantaina olin uimassa Pernillen kanssa ja viime viikonloppuna lähdettiin Jennan kanssa tutkimaan Annecyn yöelämää. Mä vietinkin viikonlopun Jennan luona. Myös eilen tyttöjen palattua eläintarhasta mä ajelin Jennan luo ja sain taas nauraa mahani kipeäksi. Meillä on niin tyhmät jutut ja yhtä huono huumorintaju. Ajoin myös ekaa kertaa täysin ilman navigaattoria sinne. Hyvä minä!

Annecyn valot yöllä

Sunnuntaina siis lähdettiin taas Annecyyn. Käytiin syömässä, ostettiin jätskiä ja istuttiin kolmatta tuntia Annecyjärven rannalla arvostelemassa kovaan ääneen ohikulkijoita. On se helppoa olla suomalainen täällä, ei tarvitse kuiskutella. Kunnes ensimmäinen suomalainen kävelee vastaan...

Eilen tosiaan siivoilin ja järjestelin vähäisiä tavaroitani myös omassa huoneessani. Mitä enemmän saan tästä huoneesta oman näköisen ja keksittyä kaikille tavaroille paikkansa, sitä paremmin mä viihdyn täällä. Siivoilun jälkeen sitten vaihdoin vaatteet ja lähdin. Kävin huikkaamassa moikat ja antamassa iltasuukot tytöille kuitenkin ennen lähtöä. E sanoi mulle, että " Mais Lotta, tu est très jolie ce soir" (suom. mutta Lotta, olet todella nättinä tänä iltana). Lämmitti mieltä, vaikka aloin autossa ajatella, että mitä sekin kertoo musta, sillä en kyllä ollut parhaimmillani. Hiukset hätäponnarilla, pelkkää ripsaria ja lähes samat vaatteet kuin siivotessa. Ehkä mun pitäisi alkaa panostaa ulkonäköön tyttöjenkin kanssa ja jättää ne kollarit ja ylisuuret t-paidat kaappiin.

Katsottiin tänään Maija Poppasta ja kuten kuvasta näkee aika jännää oli. Siitä siis myös otsikko. Ajattelin, että sopii hyvin tähän mikään-ei-liity-mihinkään-teemaan, mikä mulla selvästi tänään tämän postauksen kanssa oli. Well, deal with it.