Rome / The Sound of Silence

"I've come to talk with you again,

Because a vision softly creeping left its seeds while I was sleeping 

and the vision that was planted in my brain.

Still remains.

Narrow streets of cobblestone,

neath the halo of a street lamp, I turned my collar to the cold and damp,

When my eyes were stabbed by the flash of a neon light that split the night.

And in the naked light I saw ten thousand people, maybe more.

People talking without speaking,
People hearing without listening.

And no one dared disturb the sound of silence. "

Rooma marraskuussa 2015

Simon and Garfunkel / The Sound of Silence

#BrusselsLockdown

Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen. 

Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.

Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni. 

Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin. 

Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.

Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.

Mellow nights

Istun metrossa. Tuijotan ohi vilahtavia asemia ja yritän keskittyä käsissäni olevaan kirjaan. Ajatukset harhailevat ja lopulta sujautan kirjanmerkin paikalleen ja pistän pokkarin suosiolla laukkuun. Kuulen vaimeasti haitarin äänen, metron vieraileva pummiartisti on selvästi sattunut minun kanssani samaan vaunuun. Painan pääni vasten ikkunaa ja suljen silmäni.

Mietin kuinka musta on tullut vähän vainoharhainen sen Pariisin iskun jälkeen. Kuinka huomaan vilkuilevani jatkuvasti olkani yli, välttelevän keskustaa ja lopettaneeni joka iltaisen surffailun netissä budjettimatkoja suunnitellen. Miten mä en enää uskallakkaan huolettomasti reissailla yksin, tutkia uusia paikkoja ja mennä vapaasti. Miten mun selkäpiitä kylmää, kun saan viestejä ystäviltä tai perheeltä Suomesta sanoen "ethän liiku sillä ja sillä alueella" "laita usein viestiä, että missä meet" ja "välttelethän metroja". Kuinka ironista, mä kun istuin juuri metrossa. Jos he ovat huolissaan, pitäisikö minunkin?

Brysseli on ollut paljon negatiivisesti uutisissa terrorismiin liittyen. Ja kyllähän sen ominkin silmin huomaa, että täällä terrori-iskun uhka otetaan tosissaan. Koko kaupunki tuntuu olevan varpaillaan, julkisilla paikoilla vilisee poliiseja, koulujen turvatoimia tiukennetaan ja EU-alueelle on varmaan kohta mahdotonta ulkopuolisen päästä. Ja jos totta puhutaan, mä olen kyllä pysynyt aika kiitettävästi näiden neljän seinän sisällä. Poistunut kauppaan, lenkille tai kielikurssille. Tosin rasittava, jatkuva sadekin saa mut vain tuijottamaan ikkunasta haikeena ulos. Ja mä olen ollut kymmeniä tunteja jo ylitöissä eli energiatasot vähissä. Silti.

Sitten se orastava, viimeiset pari päivää mun mieltäni painanut pakokauhu katosi. Mä tulin kotiin, enkä enää muistanut vahtia selustaa. En vilkuillut hermostuneena metrossa vastapäätä istuvaa miestä, miettien onkohan sen salkussa pommi, enkä viettänyt iltapäivää googlaillen "terrorismiuhka Brysselissä". Been there done that already.

Nyt joulumusiikki soi ja mä istun höyryävä omenakanelijuoma kädessäni ikkunan edessä. Tuijotan tyhjää katua ja päätän vain olla ja istua. Haluan vain pysähtyä tähän hetkeen. Mietin miten tyhmää mun on murehtia mennyttä tai panikoida tulavaa. Mulla ei ole kumpaankaan minkäänlaista sananvaltaa. Ainoa hetki, johon pystyn vaikuttamaan on nyt. Joululaulut soi, mun pääni hurmasi ihana kanelin tuoksu ja aika tuntui pysähtyneen. Mietin miten tärkeää on välillä vain olla. Jättää kirja, puhelin, tietokone ja vain olla. Mä istuin siinä varttitunnin, nousin ylös ja aloitin työpäiväni hämmentävän seesteisessä olotilassa.

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.