Oho, edellisestä päivityksestäni on jo lähes neljä kuukautta.
Aloin kirjoittaa uutta tekstiä muutama viikko sitten. Ajatuksia, fiiliksiä ja muita hetken huomioita. Kävin ennen julkaisemista ihan mielenkiinnosta katsomassa vielä viimeisimmän tekstini. Ihan vain tsekkaamassa mihin asti pääsin tarinoissani ennen kuin kuukausien radiohiljaisuus alkoi. Tai lähinnä blogihiljaisuus.
Huomasin kirjoittaneeni lähes samat sanat uudestaan, samat fiilikset kuin viime postauksessani. Voisin kirjaimellisesti kopioida edellisen tekstini ja päivittää sen uudelleen. Siihen se sitten jäi, "uusi" teksti jäi julkaisematta. Oho.
Oho, se suomalainen anteeksipyyntö.
Huomaan vieläkin totuttelevani ajatukseen, että asun Suomessa, olen opiskelija ja joudun tekemään koulutehtäviä. Huomaan vieläkin haikeuden, ja ehkä jopa orastavan kateuden lukiessani Brysseliin jääneiden tuttujen ja ystävien päivityksiä facebookissa. Huomaan vieläkin hokevani sitä samaa mantraa kuin puoli vuotta sitten "Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen."
Joululomalla onnistuin kyseenalaistamaan kaikki viime aikojeni päätökset, uravalinnan ja mietin, että mitä jos mä en sopeudukkaan. Mitä jos?
Voi siis lievästi sanoa, että paluu kouluarkeen muutama päivä sitten oli aika haastavaa. Olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että olin väärällä alalla, väärässä paikassa ja väärään aikaan. Ei mikään mukavin kombo. Varsinkin kun koulukaverit hehkuttivat miten mukavaa oli taas olla yliopistolla, miten he olivat lomallakin kaivanneet takaisin ja miten koko loma oli ollut aivan liian pitkä. Mitä siihen nyt oikein voi sanoa kun itse oli selaillut äkkilähtöjä pikkutunneille, harmitellut koulun sitovuutta ja kuinka koko loma on vilahtanut silmänräpäyksessä.
Kävin mä toki Tukholmassa pikkuvisiitillä. Mutta vasta kun pääsi reissaamisen makuun, piti jo tulla takaisin eikä opiskelijan budjetilla muutenkaan herroiksi eletä. Aupairina sitä onnistui edes saamaan muutaman kolikon säästöön ja matkustelu minimibudjetilla oli keskieuroopassa paljon helpompaa. Suomesta ei oikein pääse kuin lentämällä tai laivalla, mikä aina maksaa enemmän.
Näin mun Brysselin ajan perhettänikin Ruotsissa, mikä oli ihanaa mutta teki lähdöstä entistä haikeamman. Ja vaikken uskoisi sanovani näin, sai heidän näkeminen mut pohtimaan, "miksen lähtenyt vielä kerran aupairiksi?".
Loppu lomalla palloiltiin pitkään reissuideoita äidin kanssa. Ollaan kierretty maailmaa paljon yhdessä, mutta viime vuosina ikävän harvenevaan tahtiin. Me lainailtiin opaskirjoja kirjastosta, vietettiin tunteja halvatlennot.fi sivustolla ja huokailtiin upeiden safari- tai balikuvien perään. Mun opiskelijabudjettini oli taas piikkinä lihassa ja opiskeluaikataulut harmittivat entistä enemmän. Melkein luovuin toivosta ja tyydyin kohtalooni.
Mutta sitten eilen me repäistiin. Mä sain sovittua professorien kanssa pienestä omasta lomasta pääsiäisloman jatkeeksi, löydettiin hyvä diili lennoille ja kohteeksi lukittui maa, jossa mun äiti vietti nuoruusvuosiaan: Israel. Jep, tämä tyttö lähtee kahdeksi ja puoleksi viikoksi Israeliin, Pyhään maahan.
Could I be more excited?
Illalla kuuntelin hiljaa radiota ja pohdin mitä kaikkea lähes kolmessa viikossa ehtisi tehdä. Mietin paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia joita saisin. Makoilin vilttiin kääriytyneenä ja huomasin kuinka oloni oli hetki hetkeltä kevyempi. Kuinka hymyilin ja tunsin taas olevani positiivinen. Eikä ajatus opiskeluistakaan tuntunut enää hullummalta.
On se vakava tauti, tämä krooninen matkakuume. Siihen auttaa vain uudet menopaluu-liput yöpöydän laatikossa. Onneksi mulla on taas sen puolesta asiat kunnossa.